maanantai 25. marraskuuta 2013

Näyttelykuvia 882 & 883 & 884 & Luettua 124: Luomisen ikiaikaista tuskaa

Olen kiireiltäni käynyt viime aikoina aivan liian vähän näyttelyissä, joten viime torstaina päätin ottaa edes pienen kierroksen. Ensin kävin Galleria Jangvassa, missä oli Daniel Enckellin (s. 1965) näyttely (20.11.–8.12.).
Enckell ei tiedottamisessa paljoa konstaile: "Näyttelyn kuvallinen teema on ihminen." Ja näyttelyn kuvallinen teema oli ihminen, sidostensa ja mahdollisen vapautensa ristiaallokossa: 


Pidin Enckellin edellisestä Jangvan näyttelystä ja niin pidin tästäkin. Tämä omituinen, vähän vanhana syntynyt maalari on ikiaikaisten teemojensa ja vanhojen mestareiden tummasävyisen värimaailman tulkkina vähän kuin anakronismi, mutta todellisuudessa hän kuitenkin ylittää tuon vaaran hienosti. 

Narkissos, 2013.

Esimerkiksi ylläoleva Narkissos, joka peilasi lähteeseen kasvojensa sijaan varpaitaan – ja jalat ristissä –, oli vangitseva. Enckell on harras ja vakava maalari, jonka asennetta ja intohimoa maalaamiseen ja myös sen jatkuvaan opiskeluun on yksinkertaisesti vain kunnioitettava, vaikka hänen lajityyppinsä ei ihan ominta aluetta minulle olisikaan. Osaa se pysäyttää.
En kuitenkaan Narkissoksen tavoin kuihtunut lähteen äärelle vaan katsoin takahuoneessa Merja Tanhuan (s. 1964) näyttelyssä (20.11.–8.12.) tavallaan vähän samanhenkisiä valokuvia, nykyihmisiä 1600-luvun poseerauksissa. Tämä oli anakronismi, eikä pieni hymynhäiväkään pelastanut kokemusta. Nopeaksi vitsiksi jäivät nämä kuvat – muun muassa oikeanpuoleinen lady kuplamuovihepeneissään:


***

Sitten Helsinki Contemporaryyn ja Henry Wuorila-Stenbergin (s. 1949) näyttelyyn (1.–24.11.). Wuorila-Stenberg on omien sanojensa mukaan tullut vanhemmaksi ja hauraammaksi. Öljyvärimaalausten äijämäinen ja herooinen uho on jäänyt, ja paperille tehtyjen töiden kevyempi ote tuntuu nyt sopivammalta. Teemat ovat silti totutun rankkoja: kuolemaa ja seksuaalisuutta. Mutta mukana on myös W-S:lle ominaista huumoria – teosten nimiä myöten: Kuolema on huono sängyssä:


Eräs taiteilijaystäväni valitti sitä, että W-S ei osaa piirtää. Kyse lienee siitä, että on niin erilaisia tapoja lähestyä piirtämistä. Ystäväni tarkoitti varmaankin sitä, että joissain piirustuksissa W-S jää ikään kuin vain näköisyyden tasolle, eikä viivassa ole tarpeeksi herkkyyttä tai luonnetta – kuten tässä taiteilijaystävä Pentti Otto Koskisen (s. 1952) muotokuvassa:

  
Ja voihan olla, että W-S uskaltaakin rajummin kajota malliin – ja myös piirustusjälkeen – ja tutkailla mallin psyykeä, kun se onkin hän itse:


Oli miten oli, mielestäni näyttely oli vaikuttava. Mutta Helsinki Contemporaryn hirvittäviin koviin valoihin en kai tule tottumaan koskaan – vaikka valaistus W-S:n tapauksessa toimikin jollain tavalla hauskasti, kun ei kehyksiä ja laseja ollut.

***

Ja sitten ostin näyttelystä vihdoin sen puhutun – muun muassa Mustekalassa – kirjankin:

 
Ja tuhrasin miltei kolme kokonaista päivää tämän 600-sivuisen taideodysseian lukemiseen. Toisaalta se, että päiviä kului vain kolme, kertoo siitä, kirjassa on imua. On tämä tärkeä ja myös poikkeuksellinen kirja, joka jokaisen nuoren taiteilijan ainakin on syytä lukea. Sen kirjalliset arvot eivät ehkä huikaise, ja olisi se varmaan jossain mielessä tarvinnut lisää kustannustoimittamista. Mutta olisiko siitä toimittamisen jälkeen jäänyt jäljelle se oleellinen? Juuri tällaisena isona ryöppynä kirja on juuri sellainen kuin sen dokumenttina ja juuri tällaisen taiteilijan urakertomuksena tulee ollakin. Hyvin rehellinen – ei ilmeisesti kuitenkaan aina ihan tarkasti muistettu – ja avoin mutta myös analyyttinen esimerkiksi suhteessa siihen, mitä taidetta W-S on elämänsä aikana nähnyt ja katsonut. Toki minua ärsytti koko ajan W-S:n korostama ulkopuolisuus ja antielitistisyys – muistetaan nyt kuitenkin, että hän toiminut seitsemän vuotta alan korkeimman oppilaitoksen professorina, saanut muun muassa Suomi-palkinnon ja Pro Finlandia -mitalin ja että hänen töitään on kaikissa merkittävissä kokoelmisssa ja että tämän antielitistin gallerioiden sarja on miltei se kaikista elitistisin: Artek, Anhava, Helsinki Contemporary –, mutta vastustukseni kuitenkin murtui helposti. Tällainen on W-S:n psyyken rakenne, ja esimerkiksi hänen uskonnollisen etsimisensä autenttisuutta on turha epäillä – vaikka siihen ei kykenisikään samastumaan. Ainakin minun oli pakko ottaa tämä etsintä tosissaan – ja taiteellisen etsinnän kuvaus oli mielestäni hieno. Sitä paitsi mitä pahaa siinäkään olisi, että lukija saa joskus vähän naureskella partaansa? 
Tämä on tärkeä suomalainen taidekirja – ja se on sitä juuri tällaisena. Ei sen olisi saanutkaan olla sliipattu ja siisti paketti.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti